HeLVIn synty osa 1.

LVI-alan yhdistystoiminnan alkua

Lama-aika on usein yhdistystoiminnan kulta-aikaa. Pahimmat työkiireet hellittävät ja yhteisiin rientoihin voidaan osallistua joukolla. Ehkä juuri tämän säännön mukaisesti perustettiin ensimmäinen suomenkielinen LVI-alan yhdistys juuri keskelle viime vuosisadan pahinta lamaa vuonna 1930. Siitä on siis kulunut jo 90 vuotta. Tämän nuorten miesten innokkaan toimenpiteen perustalla on nyt maanlaajuinen useita tuhansia jäseniä keräävä LVI- yhdistystoiminta. Tuon silloin perustetun kerhon suoranainen jälkeläinen on kuitenkin sääntöjä oikein tulkiten myös meidän pääkaupunkiseudun LVI -väen oma HeLVI.

Viime vuosisadan alkuneljännes oli kaikista sotien koettelemuksista huolimatta Suomessa talouden vireän kasvun aikaa. Silloin rakennettiin paljon ja kaupungit kasvoivat. Uusiin taloihin kaivattiin nykyajan mukavuuksia. Kun edellisen vuosisadan vaihteessa oli jo suurimpiin kaupunkeihin saatu toimivat vesi- ja viemärilaitokset oli luonnollista varustaa talot nykyaikaisilla varusteilla myös tällä puolen. Enää ei oltu kantoveden ja ulkohuussin varassa. Myös talojen lämmityksessä oli edetty. Kaakeliuuneista siirryttiin keskuslämmitykseen. Molemmilla aloilla oli myös syntynyt kotomaista valmistusta, vaikka edustavimmat kylpyhuonevarusteet hankittiinkin ulkomailta.

Alalle syntyi oma ammattikunta

Tekniikan kehittyessä tarvittiin myös sen osaajia ja silloin syntyi oma ammattikuntansa yhteisnimeltään terveysteknikot tai vesi- ja lämpöteknikot, jotka koulutustaustaltaan olivat diplomi-insinöörejä, insinöörejä sekä teknikkoja. Varsinainen alan korkeakoulutus oli alkanut Teknillisessä korkeakoulussa vuonna 1912, jolloin diplomi-insinööri Emil Keso sai lehtorina tehtäväkseen järjestää alan opetusta. Hän kävi ennen sitä vielä Saksassa opissa perehtyäkseen alan viimeiseen kehitykseen. Myös muissa tekniikan oppilaitoksissa alkoi opetus pian tämän jälkeen, ja alaan koulutuksen kautta perehtyneitä oli pian jo kymmeniä, tosin enimmäkseen vain Helsingissä. Heidän keskuudessaan alkoi herätä ajatus yhdistyksestä, joka antaisi mahdollisuuden jatkokoulutukseen ja alan muuhun yhteistoimintaan. Ensimmäiset yritykset tehtiin korkeakoulun käyneiden omien jo edellisellä vuosisadalla perustettujen liittojen Tekniska Föreningen i Finland ja Suomalaisten Teknikkojen Seuran puitteissa. Näillä kummallakin oli kuitenkin jäsenyysvaatimuksena korkeakoulututkinto, jota ei läheskään kaikilla alan ihmisillä ollut. Tilanne ei korjaantunut vielä 1920 luvullakaan, jolloin perustettiin alan työnantajayhdistys. Se järjesti tosin merkittävää koulutustoimintaa mm. Ammattienedistämislaitoksen kanssa. Jotain muuta yhteistä toimintamuotoa tarvittiin.

Alalle tarvittiin yhteistoimintaa

Vuonna 1929 kerran yhteisellä junamatkalla Kouvolasta Helsinkiin miettivät insinööri Ilmari Asp (myöhemmin Aspiala) ja diplomi-insinööri Usko Pöysälä asialle uutta parempaa ratkaisua. He kutsuivat vuoden lopulla koolle Helsinkiin pari kokousta, joissa asiaa isommalla joukolla pohdittiin. Alusta alkaen oli selvää, että noihin korkeakoulutasoisiin liittoihin ei tyydytä, vaan oli saatava aikaan yhteistoimintaa, jossa voivat olla mukana kaikki tekniset koulutustaustasta ja kielestä riippumatta. Niinpä vuoden 1930 tammikuun 14. päivänä kokoontui 11 alan ihmistä Brondan kahvilaan Helsingissä päättämään uuden yhdistyksen perustamisesta. Puhetta johti Usko Pöysälä ja perustamisasiakirjan allekirjoittivat hänen lisäkseen insinöörit Ilmari Asp ja Eero Viitaniemi. Merkittävää on havaita, että ala oli silloin nuori ja miehetkin nuoria. Tämänkin kokouksen osanottajat olivat nuoria, vanhin, Usko Pöysälä, oli vasta 37 ja nuorin Eero Viitaniemi vielä alle 30. Uuden yhdistyksen säännöt hyväksyttiin ja puheenjohtajaksi valittiin hankkeen innokkain puuhamies Usko Pöysälä. Asia eteni siitä nopeasti ja lokakuun 18. yhdistys merkittiin yhdistysrekisteriin. Innostus uuteen yhdistykseen oli suuri ja vastikään alkanut suuri maailmanlaajuinen lama antoi tavallaan muuten kiireisille ammattilaisille paremmin aikaa näille yhdistystoimille. Kerhon tarkoitukseksi kirjattiin: ”yhteenliittää lämpö- ja vesijohtotekniikan alalla toimivia henkilöitä ja edistää ammattialan kehitystä maassamme”.

Kerho oli alkuun kaksikielinen

Yhdistys oli kaksikielinen, ”Lämpö-ja Vesijohtoteknikkojen Kerho- Värme- och Vattentekniker Klubben”, jonka kokouskielinä olivat suomi ja ruotsi, mutta pöytäkirjojen ja esitelmien kielenä oli suomi. Mitään kielitaistelua ei ollut, mutta käytännön syistä kaikki ruotsinkieliset eivät huonosti suomea osaavina viihtyneet, vaan perustivat vuonna 1936 oman VSF yhdistyksensä diplomi-insinööri Oskar Fockin johdolla. Ruotsinkielisten osuus alan toimijoista oli silloin merkittävä, sillä Tekniska Läroverketistä Helsingissä valmistui paljon alan insinöörejä, joiden kaikkien suomenkielen taito ei ollut kovinkaan hyvä. Hyviä suhteita alan suomenkielisen ja ruotsinkielisen järjestön välillä kuvaa hyvin se, että ruotsinkielisen yhdistyksen perustaja Oskar Fock, joka siviilissä toimi Vesijohtoliike Huberin teknillisenä johtajana, valittiin suomenkielisen yhdistyksen toiseksi kunniajäseneksi vuonna 1947. Ensimmäinen kunniajäsen oli alan koulutuksen pioneeri Emil Keso. Ruotsinkielinen veljesjärjestö on myös kymmeniä vuosia ollut vuokralaisena samoissa tiloissa suomenkielisen järjestön kanssa, kuten vielä nytkin. Eikä merkittäviä kieliriitoja ole koskaan ollut.

Jäseniä alkuun vain kymmeniä

Uuteen yhdistykseen liittyi heti perustamisvuonna 45 jäsentä, joista selvästi suurin osa oli insinöörejä, joita koulutti Helsingissä aktiivisesti etenkin edellä mainittu ruotsinkielinen Verket. Kokouksia esitelmineen pidettiin aktiivisesti, järjestettiin koulutustilaisuuksia ja opintoretkiä alan erilaisiin laitoksiin ja teollisuuteen. Puheenjohtajina ensimmäisellä vuosikymmenellä toimivat Yrjö Laaksonen, Ilmari Aspiala ja Wäinö Karvonen. Jäsenmäärä kasvoi, nousten seitsemäänkymmeneenneljään vuonna1939. Merkittävä tavoite oli saada aikaan alalle suunnittelua ohjaavat normaaliohjeet. Teknillisen Seuran saniteettiklubi oli tosin julkaisut jo vuonna 1917 vastaavan ohuen kirjasen, mutta sen sekä suomenkielinen että ruotsinkielinen painos olivat jo aikoja loppuneet. Uutta ajan tasalla olevaa tarvittiin. Työtä lähti vetämään Emil Keso, mutta työ ja normaaliohjeiden lopullinen valmistuminen ja julkaiseminen vei aikaa sittenkin toistakymmentä vuotta. Nykyisin jo 1970- luvulta lähtien normaaliohjeet on korvattu alaa koskevilla viranomaismääräyksillä ja ohjeilla.

Hauska, omaa aikaansa kuvaava, yksityiskohta toiminnassa oli jäseneksi hyväksymisen tiukkuus. Yhdistyksen kokouksessa kiersi jäseniä valitessa äänestysuurna, johon kukin jäsen sai laittaa hyväksyvän pyöreän pallon tai hylkäävän kuution. Jos uurnasta löytyi yksikin kuutio, tuli jäsenehdokas hylätyksi. Tällä pyrittiin saamaan mukaan vain ns. ”hyviä jäseniä”. Uurna löytynee vieläkin SuLVIn hallusta.

Terv. Esko Kukkonen